keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Minä ja Kiti



Olemme Kitin kanssa kuin kaksi ystävystä Marjatta Kurenniemen sadusta. Kiti on kuusilapsisen perheen esikoinen ja tottunut pienestä pitäen huolehtimaan nuoremmistaan. Minä olen perheeni ainoa lapsi. Onneli ja Anneli, Sam ja Sisi.

Luin Kitin ja Marjut Virsun Vironniemen päiväkodin toimintafilosofiasta ja pedagogiikasta kirjoittaman kirjan Entäs jos - Laulava puu ja muita tarinoita teematyöskentelystä hellekesänä 2002. Päivä ilman aikuisia, vintillä asuva tonttu, joka kommunikoi lasten kanssa kirjeitse, tapa jolla vanhemmat otettiin mukaan päiväkodin toimintaan, tutkimustehtävät, mattomatkat, retket ja oppimisympäristön laajeneminen kaduille, puistoihin, sisäpihoille, saariin ja taidelaitoksiin. Olin muuttanut Helsinkiin kaksi vuotta aiemmin. Kaupunki tuntui ympärilläni hengittävältä salaisuudelta, joka talo, katu ja näkymä kerrallaan avautui tulijalle. Vironniemen päiväkoti on huikeinta, mitä Helsingistä kohta 20 vuotta asuttuani olen löytänyt.

Kiti työskenteli Vironniemen päiväkodin johtajana 33 vuotta. "Kaikki tärkeät asiat tulevat joka aamu ovesta sisään", on yksi hänen siteeratuimmista motoistaan. Päiväkodin ovet olivat auki niin lapsille kuin aikuisillekin, ja jonain päivänä niistä ovista kävelin sisälle minäkin. Sadunkerrontaduomme Pauli-herra harjoitteli Vironniemessä päiväkodin kiinni ollessa, Vattumadon talo -yhdistyksen syys- ja kevätkokoukset pidettiin Vironniemessä ja tilinpäätöspaperit mapitettiin kirjanpitäjälle postitettaviksi. Vattumato-sadun, Matka joulun taloon ja Juhlimme Minttua! -esitysten myötä päiväkodin sali toimi hetken aikaa jopa Pauli-herran kotinäyttämönä.

"Vironniemi on kaupungin päiväkoti Helsingin Kruununhaassa ja sellaisena sitä kohtelee myös Helsingin kaupunki. Sen toimintakulttuuri on eronnut valtavirrasta ajoittain huomattavasti. Monissa asioissa se on ollut edelläkävijä", kirjoittaa historiantutkija Jouni Yrjänä vuonna 2014 julkaistussa Verraton paikka - Vironniemen päiväkodin historia -kirjassa. Entäs jos päiväkoti olisikin leikki- ja kulttuurikeskus? Historiikki kertoo Kitin haaveilleen Vironniemen kehittämisestä tähän suuntaan jo 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Yhteistyömme Kitin kanssa alkoi hänen jäätyään muodollisesti eläkkeelle vuonna 2013. Vattumadon talo oli käynnistänyt ensimmäisenä toimintavuonnaan 2012 Helsingin Roihuvuoressa projektin, jossa tarkastelimme kokonaista kaupunginosaa lastenkulttuurikeskuksena: Jos se olisikin niin suuri, että sen sisälle mahtuisivat kaupunginosan kaikki päiväkodit, perhepäivähoitoryhmät, puistot, pihat ja lähimetsät? Missä kaikkialla olisi saleja esityksille, seiniä näyttelyille ja tiloja lasten taiteelliselle työskentelylle? Millaiseksi lasten omasta elinympäristöstä kumpuavan lastenkulttuurikeskuksen vuosittainen ohjelmisto muodostuisi? Ketkä sitä olisivat toteuttamassa?

Kitiä parempaa vastaavaa taidekasvattajaa Vattumadon talon Roihuvuori-projektille on vaikea kuvitella! Olemme tukeneet päiväkoteja teematyöskentelyssä, koordinoineet, että kaikki lapset ovat varmasti mukana projektissa, järjestäneet yhdessä päiväkotien henkilökunnan ja vanhempien kanssa elämyksellisiä sanataidetapahtumia Roihuvuoren kirjastossa ja ulkona Tuhkimonpuistossa sekä kehittäneet alueella toimivien Helsingin kuvataidekoulun, Itä-Helsingin musiikkiopiston ja Vapaan Tanssikoulun kanssa uudenlaisia toimintamalleja. Mukana Roihuvuori-projektissa ovat kaikki kaupunginosan 0-7-vuotiaat lapset.

"Maailman tulevaisuus riippuu siitä, kuinka pienimpiä kohdellaan", poimi Kiti Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talvi -kirjasta yhdeksi juhlavuoden sloganeistamme.

Ja se on niin totta!

Outi-Maria Takkinen








tiistai 1. toukokuuta 2018

Pukesta se alkoi


Ensimmäinen oma kirjani oli Pukke Punamuurahaisen seikkailut (Marjatta Kurenniemi 1946).

Marjatta on sanonut näin: ”Luonto on minulle melkein pakonomainen asia. Jännittävä juttu oikeastaan. Minä olen jälkeenpäin analysoinut tilannetta, jossa tämän ensimmäisen kirjani kirjoitin. Minulla oli silloin kolme ja puoli lasta eli neljäs tulossa. Opiskelin silloin yliopistossa latinan prota. Pakenin yhteiskunnan vaatimuksia, minusta tuntui yhtäkkiä erittäin tarpeelliselta kirjoittaa muurahaisista. Ilmeisesti se auttoikin vaikka latinan pro jäi suorittamatta.”

Minulle pienenä tyttönä tarina Pukesta oli erilainen kirja. Minulle oli luettu Grimmin ja Andersenin satuja, Topeliuksen kertomuksia ja isäni mielilukemista Mûnchausenin seikkailuita. Tuttuja olivat myös monet Suomen kansan sadut. Puken tarina tuli ihan lähelle. Se ei tapahtunut jossain kaukaisessa linnassa, vierailla mailla tai ajassa, joka oli kauan sitten. Se tapahtui ihan minun kesäisessä ympäristössäni, niityllä, polun varressa ja kaikki ne eläimet, jotka siinä seikkailivat olivat minulle tuttuja.

Kirjassa Pukke lähtee seikkailemaan itsevarmana, pöyhkeänä ja vähän ylimielisenä. Tarinan kuluessa hän kokee monenlaista uhkaa, kurjuutta ja tulee monesti torjutuksi. Hän palaa kotipesäänsä nöyrtyneenä, valmiina tekemään töitä yhteiseksi hyväksi. Näin aikuisena ajattelen, että tarinasta löytyy paljon niitä arvoja, joihin ainakin tyttöjä siihen aikaan kasvatettiin. Älä kapinoi, ole kiltti, uurasta, tee työsi hyvin.

Olen kuusilapsisen perheen vanhin. Meidät lähetettiin aina kesäksi sukulaistaloon jonkun lastenhoitajan kanssa. Kaiket päivät leikimme ulkona aamusta iltaan, mitä nyt syömässä kävimme.
Meitä oli iso lapsijoukko ja suuri vapaus. Vanhimpana muut lapset odottivat minulta usein ideoita ja leikin tarinan kuljettamista. Kaikki lukemani kirjat vaikuttivat leikkiemme sisältöön. Leikeissä seikkailivat myös Pukke ja Onnimanni ystävineen.

Kun Marjatalta kysyttiin, miksi hän kirjoittaa, Marjatta vastasi: ”Tulee koko ajan juttuja mieleen.”
Jotenkin uskon, että tämä tapa nähdä voi siirtyä myös lukijoille Marjatan tarinoista. Ainakin itselleni kävi niin leikeissämme lapsuuden kesinä, mutta siitä on ollut hyötyä myös työssäni lasten parissa. Marjatta sanoi: ”Lempiaiheeni on puolisatu, joka pelaa kummallakin puolella.” Niitähän meidän ympäristömme tarjoaa, jos vain opettelet huomaamaan.

Kun Marjatalta kysyttiin, mikä on lasten kirjan tehtävä, hän vastasi: ”Yksi ja ensimmäinen on tietysti viihdyttää lasta. Toinen on virikkeiden antaminen. Lapsi, joka oppii pienenä nauttimaan kirjallisuudesta, oppii nauttimaan muustakin maailmasta. Ilon ja huumorin pitää aina olla mukana. Unelmia tarvitaan ehdottomasti. Pakeneminen on lapsellekin tärkeätä. Sanotaanhan, että ihminen, joka ei unelmoi, sairastuu. Lapsi ei tässä suinkaan ole aikuisen vastakohta.”

Pukesta se alkoi, tarinoiden etsiminen.

Kiti Hakkola