Pukesta se alkoi

Ensimmäinen oma kirjani oli Pukke Punamuurahaisen seikkailut (Marjatta Kurenniemi 1946).

Marjatta on sanonut näin: ”Luonto on minulle melkein pakonomainen asia. Jännittävä juttu oikeastaan. Minä olen jälkeenpäin analysoinut tilannetta, jossa tämän ensimmäisen kirjani kirjoitin. Minulla oli silloin kolme ja puoli lasta eli neljäs tulossa. Opiskelin silloin yliopistossa latinan prota. Pakenin yhteiskunnan vaatimuksia, minusta tuntui yhtäkkiä erittäin tarpeelliselta kirjoittaa muurahaisista. Ilmeisesti se auttoikin vaikka latinan pro jäi suorittamatta.”

Minulle pienenä tyttönä tarina Pukesta oli erilainen kirja. Minulle oli luettu Grimmin ja Andersenin satuja, Topeliuksen kertomuksia ja isäni mielilukemista Mûnchausenin seikkailuita. Tuttuja olivat myös monet Suomen kansan sadut. Puken tarina tuli ihan lähelle. Se ei tapahtunut jossain kaukaisessa linnassa, vierailla mailla tai ajassa, joka oli kauan sitten. Se tapahtui ihan minun kesäisessä ympäristössäni, niityllä, polun varressa ja kaikki ne eläimet, jotka siinä seikkailivat olivat minulle tuttuja.

Kirjassa Pukke lähtee seikkailemaan itsevarmana, pöyhkeänä ja vähän ylimielisenä. Tarinan kuluessa hän kokee monenlaista uhkaa, kurjuutta ja tulee monesti torjutuksi. Hän palaa kotipesäänsä nöyrtyneenä, valmiina tekemään töitä yhteiseksi hyväksi. Näin aikuisena ajattelen, että tarinasta löytyy paljon niitä arvoja, joihin ainakin tyttöjä siihen aikaan kasvatettiin. Älä kapinoi, ole kiltti, uurasta, tee työsi hyvin.

Olen kuusilapsisen perheen vanhin. Meidät lähetettiin aina kesäksi sukulaistaloon jonkun lastenhoitajan kanssa. Kaiket päivät leikimme ulkona aamusta iltaan, mitä nyt syömässä kävimme.

Meitä oli iso lapsijoukko ja suuri vapaus. Vanhimpana muut lapset odottivat minulta usein ideoita ja leikin tarinan kuljettamista. Kaikki lukemani kirjat vaikuttivat leikkiemme sisältöön. Leikeissä seikkailivat myös Pukke ja Onnimanni ystävineen.

Kun Marjatalta kysyttiin, miksi hän kirjoittaa, Marjatta vastasi: ”Tulee koko ajan juttuja mieleen.”

Jotenkin uskon, että tämä tapa nähdä voi siirtyä myös lukijoille Marjatan tarinoista. Ainakin itselleni kävi niin leikeissämme lapsuuden kesinä, mutta siitä on ollut hyötyä myös työssäni lasten parissa. Marjatta sanoi: ”Lempiaiheeni on puolisatu, joka pelaa kummallakin puolella.” Niitähän meidän ympäristömme tarjoaa, jos vain opettelet huomaamaan.

Kun Marjatalta kysyttiin, mikä on lasten kirjan tehtävä, hän vastasi: ”Yksi ja ensimmäinen on tietysti viihdyttää lasta. Toinen on virikkeiden antaminen. Lapsi, joka oppii pienenä nauttimaan kirjallisuudesta, oppii nauttimaan muustakin maailmasta. Ilon ja huumorin pitää aina olla mukana. Unelmia tarvitaan ehdottomasti. Pakeneminen on lapsellekin tärkeätä. Sanotaanhan, että ihminen, joka ei unelmoi, sairastuu. Lapsi ei tässä suinkaan ole aikuisen vastakohta.”

Pukesta se alkoi, tarinoiden etsiminen.

Kiti Hakkola