maanantai 6. elokuuta 2018

Silmänräpäyksiä

Kuljet sateessa ja viimassa lapsen kanssa kaupasta kotiin. Teillä on vielä matkaa ja kassitkin ovat painavia. Alkaa väsyttää, ilmassa on kiukuttelua ja napinaa. Silloin muistat, kuka voisi auttaa.

Marjatta Kurenniemellä on useita satuja, joissa seikkailee keiju nimeltä Hassu Päähänpisto. Tutustuessani Kurenniemen tuotantoon ihastuin moniin hänen saduissaan eläviin olentoihin ja Hassu Päähänpisto tuntui tosi tarpeelliselta tuttavalta arjen elämään.

Siispä kotimatkalla kaupasta ryhdyt kertomaan lapselle tarinaa Juhasta ja Riitasta, joita harmitti lumessa ja tuiskussa tarpominen. Kuinka ollakaan keiju Hassu Päähänpisto kuuli tämän.

”Ja Hassu Päähänpisto naurahti itsekseen. Hän räpäytti silmiään - noin, ripsis - tiedäthän. Ja siinä samassa maailma muuttui aivan merkilliseksi. Valkoiset hanget muuttuivat siinä silmänräpäyksessä punaisiksi - eikä se ollut enää lunta ollenkaan, vaan mansikoita, meheviä, punaisia, tuoksuvia mansikoita. Ja niitä tulla pyrytti yhä lisää taivaan täydeltä.”

Jos Hassu Päähänpisto sattuisi teidän kauppamatkalle, mitä hän silloin tekisi? Osaisitko itse keksiä?

Hassu Päähänpisto on ystävä, joka tarjoaa iloa, ratkaisuja, mahdollisuuksia muuttaa asioita. Hänet kannattaa kutsua kylään ainakin silloin tällöin. Hänen yllytyksestään voidaan joskus tehdä asioita aivan päinvastoin kun tavallisesti. Vaikka syödä retkeillen pöydän alla, lukea iltasatukirjaa heti aamulla, pukea vaatteet hassusti jne.

Kun on Hassun Päähänpiston kaveri, ryhtyy itsekin saamaan kaikenlaisia hassuja päähänpistoja. Keksii kivoja yllätyksiä toisille, näkee hassuttelun ja huumorin tärkeänä elämässä.

Hassu Päähänpisto seikkailee ainakin seuraavissa saduissa:

Matka kauas maahan (Valistus 1956)
• Hassu Päähänpisto
• Hassu Päähänpisto ja perunanvarret (myös Pilvipaimenessa)
• Hassu Päähänpisto ja onkimies
• Hassu Päähänpisto ja Anna-Kaisa

Kuu omenapuussa (Valistus 1958)
• Hassu Päähänpisto lumipyryssä
• Hassu Päähänpisto navetassa

Varpusprinsessa (Valistus 1964)
• Hassu Päähänpisto Korvatunturilla

Marjatan satuja (WSOY 1992)
• Keiju Hassu Päähänpisto ja hallitus

Tämä viimeinen satu alkaa seuraavasti: "Voi olla, että sinä et usko keijukaisiin? Uskot enemmän sellaisiin asioihin kuin sähkö ja auto ja televisio? Mutta minä voin vakuuttaa, että sellainen keiju kuin Hassu Päähänpisto on olemassa. Olen itse tavannut hänet monta kertaa. Hänellä on sellainen taika, että kun hän räpäyttää silmiään - noin, räpsis, tiedäthän - silloin tapahtuu vaikka mitä. Olen varma, että sinullekin on sellaista sattunut. Hassu Päähänpisto on vallaton olento. Se lentelee kaikkialla ja saattaa yhtäkkiä räpsäyttää silmiään kenelle hyvänsä, vaikka presidentille. Ainakin kerran niin tapahtuikin, ja presidentti kiipesi oitis palmupuuhun. Se on ihan totta, se on valokuvassa. Ministereitä ja kansanedustajia ei Hassu Päähänpisto kunnioita senkään vertaa. Kuules kun kerron.”

Lopun sadusta voitte lukea itse. Toivottavasti innostuitte Hassun Päähänpiston ystäviksi. Ties vaikka itse saisitte hassuja päähänpistoja. Silmänräpäyksessä.

Kiti Hakkola

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Kaukana täältä - ja kuitenkin niin lähellä


Juhlavuoden tilaisuuksissa olen huomannut, että yleisesti ihmiset tuntevat Marjatan tuotannosta lähinnä Onnelin ja Annelin tarinat. Itselleni ovat olleet tuttuja myös useat muutkin kirjat (lähinnä ne, jotka oli julkaistu 50- ja 60-luvulla), mutta monia uusia tuttavuuksiakin on löytynyt.

Satukokoelma Kaukana täältä on ilmestynyt 1972. Silloin Marjatta oli kirjoittanut jo 25 vuotta. Kokoelma käsittää 11 melko lyhyttä satua. Aiheet vaihtelevat syksyn kuvauksesta uskonnollissävyiseen kertomukseen Ryysyritari, jossa päädytään maahan, missä rakkaus, ilo ja hyvyys asuvat.

Syyssadussa upeasti maalailevana luonnon kuvaajana Marjatta antaa sanat kaikille niille tutuille tuntemuksille, jotka syksyisellä metsäkävelyllä itse kukin on kokenut:

”Kun syksy oli tullut se istuutui ojanpientareelle ja otti repustaan sadeviitan ja lokasaappaat ja puki ne ylleen. Se avasi suuren sateenvarjonsa, joka oli niin laaja, että koko maan piiri pimentyi, ja lähti astumaan pitkin tietä. Ja missä sen suuret saappaaat polkivat maan kamaraa, jäi maahan suuret lokaiset jalanjäljet. Ja missä sen viitta hulmahti, linnut pyrähtivät oksiltaan ja lensivät säikkyneinä pois. Ja missä sen musta sateenvarjo kohosi kylien ylle, ihmiset vetäytyivät tupiinsa ja sytyttivät lamppunsa palamaan.”

Vaikka kirjan nimi saattaisi viitata satuihin, joiden tapahtumapaikka on jossain kaukana maailmalla, niin tuota pikaa lukija huomaa olevansa lähes koko ajan varsin kotoisissa maisemissa – ullakoilla, ladoissa, ruokapöydässä, joulun vietossa. Mutta jotain kummallista ja tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu koko ajan. Mielikuvituksen maailmaan avautuu ovia ja niiden takaa uusia polkuja tuttuihin paikkoihin.

Juuri nämä kummalliset tapahtumat tai olennot ovat mielestäni tämän kirjan kiinnostavinta antia. Kun Vattumadon talo keväällä järjesti Lukuseikkailu-tapahtuman Pientä väkeä Roihuvuoren kirjastoon kaikille Roihuvuoren varhaiskasvatuksen piirissä oleville lapsille, halusimme esitellä Marjatan kuvaamat erityiset pienet olennot kaikille lapsille. Kaukana täältä -kirjasta mukaan tulivat sadut Tyttö, joka tahtoi kasvaa pieneksi, Onnenapila ja Ukuli ja hämärätähti.

Ukuli asuu ullakolla. Ukulit ovat ullakolla sen vuoksi, ettei helpolla löytäisi tavaroita, joita sieltä hakee. Häntä voi syyttää, jos kesämekon sijasta löytyy vain talvisaappaita. Ukuli ei oikeastaan ole pelottava, mutta jos tahdot olla sille mieliksi, niin pelkää pikkuisen. Sillä ukulit ovat juuri sillä rajalla, onko niitä vai ei. Tarinassa ukuli poimii syntymäpäivälahjakseen taivaalta pienen ja tuikkivan hämärätähden. Tähti kuitenkin särkyy kymmeneksi miljoonaksi sirpaleeksi. Mutta siitä huolimatta tarinan loppu on ihana. Lukekaa vaikka.

Onnenapila kertoo ömpöstä. Ömppöjä on maailma täynnä. Ömpöt ovat eräänlaisia menninkäisiä, vain paljon ujompia, ja sen tähden niistä tiedetään niin vähän. Tämän ömpön tarina kertoo loppujen lopuksi onnen jakamisesta ja siitä, miten onni ei vähene jakamalla.

Tyttö, joka kasvoi pieneksi, joutuu ongelmiin oman toivomuksensa kanssa. Hän pienenee ja pienenee, kunnes on niin pieni, että voi kylpeä teelusikassa. Tarvitaan presidenttiä ja kaikkia kansalaisia ennen kuin asiaan saadaan korjaus. Tyttö lähettää presidentille kiitokseksi kauniin kortin:

"Siinä oli kyyhkynen, jolla oli nokassaan kirje ja käsi, joka ojensi kukkakimppua. Presidentti liimasi kortin tyytyväisenä albumiinsa ja sanoi: -Siinä taas nähtiin, kuinka hyvin asiat sujuvat, kun ihmiset vain ovat yksimielisiä.”

Pientä väkeä -seikkailuradalla meillä oli ukulin synttäridisko, ömpölle etsittiin niityltä neliapiloita ja kirjaston info-screeniltä näkyi presidentti kylpemässä lusikassa, sillä hän oli itsekin halunnut kokeilla, millaista on kasvaa pieneksi.

Seikkailuradalla oli pieniä olentoja myös Marjatan muista tarinoista. Omenansiemen Kotasten perhe, Vaaksanheimot, Lilaloo, sekä Tuhatjalkainen, jolla oli runojalka, Onnimanni ja Suhusiinan varjojen varasto.

Pientä väkeä on kaikkialla, kun lähtee Marjatan mukaan poluille. Ömppö tuossa juuri vilahti kaapin taakse. Mitä lie mutissut mennessään.

Kiti Hakkola

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Onnelin ja Annelin kummit


Vuosia sitten Oriveden opistolla runoilija ja taiteilijaprofessori Risto Ahti totesi, että Väinö Linna nosti riman niin korkealle, ettei kukaan Suomessa - ainakaan Tampereella - ole tohtinut Tuntemattoman sotilaan ja Täällä pohjan tähden alla -trilogian jälkeen kirjoittaa tosissaan ja kunnianhimoisesti.

Ajattelin heti Kirsi Kunnasta, Tove Janssonia ja kaikkia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita heidän jälkeensä. Tuntuu, että tilanne on aivan päinvastainen: kyse on traditiosta, jossa murtumat eivät voi koskaan olla niin suuria, että kirjailijan pitäisi ikään kuin itsesäätelyn kautta ymmärtää pienentää itsensä näkymättömäksi.

Taivas kattona ja mielikuvitus rajanaan suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on ponnistanut kaikessa hiljaisuudessa kansainväliseksi myyntimenestykseksi. Samaan aikaan lukeminen ja kirjoittaminen ovat nostaneet profiiliaan lasten ja nuorten harrastuskulttuurien joukossa niin taiteen perusopetuksen kuin kuntien kouluille tuottaman kulttuurikasvatuksenkin sisällä. Aivan erityistä pöhinä on ollut viime vuosina Tampereella: Lastenkirjainstituutti, Sanataideyhdistys Yöstäjä, Kirjalitta, Annikin Runofestivaali, Taidekaari, Laikku ja Rulla...

Kauniissa kivitalossa Puutarhakatu 11:ssa Tampereella toimiva Lastenkirjainstituutin erikoiskirjasto on kenen tahansa lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystävän aarreaitta. Kirjaston kokoelmaan kerätään vuosittain kaikki Suomessa ilmestyvät lasten ja nuorten runokirjat, kuvakirjat ja romaanit. Vuosina 1993 - 2007 kirjaston toimintaa tuettiin kampanjalla, jossa 180 yksityistä henkilöä, yhteisöä tai yritystä hankki lapsuutensa rakkaaseen kirjaan kummioikeuden.

Saadessamme vuonna 2001 Tuutikin kanssa lastenkulttuurin valtionpalkinnon koimme, että haluamme jakaa tunnustusta koko sanataiteen kentälle. Ja niin meistä tuli 9.5.2002 Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli 1 - 2 - 3 -kirjan kummeja. Juhlavuoden kunniaksi kävimme 15.5.2018 tervehtimässä kummikirjaamme. Päivä oli Lastenkirjainsituutin 40-vuotissyntymäpäivä. Onnea ja iloa ihanalle Lastenkirjainstituutille!

Vuoden 1983 yhteisniteessä oleva Onnelin ja Annelin talo ilmestyi 1966, Onnelin ja Annelin talvi 1968 ja Onneli, Anneli ja orpolapset 1971. Ajan silmukat pyörivät päässämme, kun istuimme Onnibussissa matkalla takaisin Helsinkiin. Kummikirjallamme on monta ikää: se on yhtä aikaa yli ja alle 50-vuotias, 35-vuotias ja kummiuteemme nähden 16-vuotias. Marjatta oli Onnelin ja Annelin talon ilmestyessä vanhempi kuin me nyt, 46-vuotias. Onneli ja Anneli -sarjan viimeisiä kirjoja Putti ja Pilvilaivat sekä Putti Puuhkajasaarella kirjoittaessaan hän oli jo 70-vuotias.

Jokainen sukupolvi tuntuu ottaneen ja löytäneen Onnelista ja Annelista sen heidän ajalleen tärkeän tason. Juhlavuoden aikana moni 1970-luvun koululainen on pysähtynyt kertomaan, kuinka hän ja hänen paras ystävänsä kuvittelivat olevansa Onneli ja Anneli. Tarinasta kuultaa läpi tyttöjen vapautuminen esiliinoista, kodin piiriin ja äitiyteen kasvattamisesta. Omalle ikäpolvelleni Onnelit ja Annelit ovat useammin se oma, hyvin henkilökohtainen ja voimakas, tärkeä kirja, jonka maailmaan olemme palanneet yhä uudelleen. Vasta aikuisina olemme opiskelupaikkojemme, töidemme tai sattumanvaraisten kohtaamistemme kautta tulleet tietoisiksi toisistamme: Sinäkinkö? Minä myös! Onneli ja Anneli!

Ilokseni olen kuullut, että 2010-luvulle tultaessa Onneli ja Anneli -kirjojen lukijakunta on sukupuolineutralisoitunut. Ajatus siitä, että löytää ystävänsä kanssa maasta kirjekuoren ja ostaa oman talon, kiehtoo yhtä lailla 2010-luvun poikia kuin tyttöjäkin. Onneleita ja Anneleita lukevat niin maahanmuuttajalapset kuin sukupolvien ketjussa Ruusukujalle ohjatut lapset. Ja kuten kuka tahansa muukin 2010-luvun 16-vuotias, on kummikirjamme Onnelin ja Annelin kootut kertomukset matkalla Kiinaan ja Venäjälle.

Kummeina emme tietystikään voi kuin olla ylpeitä ja onnellisia tästä kaikesta!

Outi-Maria Takkinen