Kaukana täältä - ja kuitenkin niin lähellä

Juhlavuoden tilaisuuksissa olen huomannut, että yleisesti ihmiset tuntevat Marjatan tuotannosta lähinnä Onnelin ja Annelin tarinat. Itselleni ovat olleet tuttuja myös useat muutkin kirjat (lähinnä ne, jotka oli julkaistu 50- ja 60-luvulla), mutta monia uusia tuttavuuksiakin on löytynyt.

Satukokoelma Kaukana täältä on ilmestynyt 1972. Silloin Marjatta oli kirjoittanut jo 25 vuotta. Kokoelma käsittää 11 melko lyhyttä satua. Aiheet vaihtelevat syksyn kuvauksesta uskonnollissävyiseen kertomukseen Ryysyritari, jossa päädytään maahan, missä rakkaus, ilo ja hyvyys asuvat.

Syyssadussa upeasti maalailevana luonnon kuvaajana Marjatta antaa sanat kaikille niille tutuille tuntemuksille, jotka syksyisellä metsäkävelyllä itse kukin on kokenut:

”Kun syksy oli tullut se istuutui ojanpientareelle ja otti repustaan sadeviitan ja lokasaappaat ja puki ne ylleen. Se avasi suuren sateenvarjonsa, joka oli niin laaja, että koko maan piiri pimentyi, ja lähti astumaan pitkin tietä. Ja missä sen suuret saappaaat polkivat maan kamaraa, jäi maahan suuret lokaiset jalanjäljet. Ja missä sen viitta hulmahti, linnut pyrähtivät oksiltaan ja lensivät säikkyneinä pois. Ja missä sen musta sateenvarjo kohosi kylien ylle, ihmiset vetäytyivät tupiinsa ja sytyttivät lamppunsa palamaan.”

Vaikka kirjan nimi saattaisi viitata satuihin, joiden tapahtumapaikka on jossain kaukana maailmalla, niin tuota pikaa lukija huomaa olevansa lähes koko ajan varsin kotoisissa maisemissa – ullakoilla, ladoissa, ruokapöydässä, joulun vietossa. Mutta jotain kummallista ja tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuu koko ajan. Mielikuvituksen maailmaan avautuu ovia ja niiden takaa uusia polkuja tuttuihin paikkoihin.

Juuri nämä kummalliset tapahtumat tai olennot ovat mielestäni tämän kirjan kiinnostavinta antia. Kun Vattumadon talo keväällä järjesti Lukuseikkailu-tapahtuman Pientä väkeä Roihuvuoren kirjastoon kaikille Roihuvuoren varhaiskasvatuksen piirissä oleville lapsille, halusimme esitellä Marjatan kuvaamat erityiset pienet olennot kaikille lapsille. Kaukana täältä -kirjasta mukaan tulivat sadut Tyttö, joka tahtoi kasvaa pieneksi, Onnenapila ja Ukuli ja hämärätähti.

Ukuli asuu ullakolla. Ukulit ovat ullakolla sen vuoksi, ettei helpolla löytäisi tavaroita, joita sieltä hakee. Häntä voi syyttää, jos kesämekon sijasta löytyy vain talvisaappaita. Ukuli ei oikeastaan ole pelottava, mutta jos tahdot olla sille mieliksi, niin pelkää pikkuisen. Sillä ukulit ovat juuri sillä rajalla, onko niitä vai ei. Tarinassa ukuli poimii syntymäpäivälahjakseen taivaalta pienen ja tuikkivan hämärätähden. Tähti kuitenkin särkyy kymmeneksi miljoonaksi sirpaleeksi. Mutta siitä huolimatta tarinan loppu on ihana. Lukekaa vaikka.

Onnenapila kertoo ömpöstä. Ömppöjä on maailma täynnä. Ömpöt ovat eräänlaisia menninkäisiä, vain paljon ujompia, ja sen tähden niistä tiedetään niin vähän. Tämän ömpön tarina kertoo loppujen lopuksi onnen jakamisesta ja siitä, miten onni ei vähene jakamalla.

Tyttö, joka kasvoi pieneksi, joutuu ongelmiin oman toivomuksensa kanssa. Hän pienenee ja pienenee, kunnes on niin pieni, että voi kylpeä teelusikassa. Tarvitaan presidenttiä ja kaikkia kansalaisia ennen kuin asiaan saadaan korjaus. Tyttö lähettää presidentille kiitokseksi kauniin kortin:

"Siinä oli kyyhkynen, jolla oli nokassaan kirje ja käsi, joka ojensi kukkakimppua. Presidentti liimasi kortin tyytyväisenä albumiinsa ja sanoi: -Siinä taas nähtiin, kuinka hyvin asiat sujuvat, kun ihmiset vain ovat yksimielisiä.”

Pientä väkeä -seikkailuradalla meillä oli ukulin synttäridisko, ömpölle etsittiin niityltä neliapiloita ja kirjaston info-screeniltä näkyi presidentti kylpemässä lusikassa, sillä hän oli itsekin halunnut kokeilla, millaista on kasvaa pieneksi.

Seikkailuradalla oli pieniä olentoja myös Marjatan muista tarinoista. Omenansiemen Kotasten perhe, Vaaksanheimot, Lilaloo, sekä Tuhatjalkainen, jolla oli runojalka, Onnimanni ja Suhusiinan varjojen varasto.

Pientä väkeä on kaikkialla, kun lähtee Marjatan mukaan poluille. Ömppö tuossa juuri vilahti kaapin taakse. Mitä lie mutissut mennessään.

Kiti Hakkola