Onnelin ja Annelin kummit

Vuosia sitten Oriveden opistolla runoilija ja taiteilijaprofessori Risto Ahti totesi, että Väinö Linna nosti riman niin korkealle, ettei kukaan Suomessa - ainakaan Tampereella - ole tohtinut Tuntemattoman sotilaan ja Täällä pohjan tähden alla -trilogian jälkeen kirjoittaa tosissaan ja kunnianhimoisesti.

Ajattelin heti Kirsi Kunnasta, Tove Janssonia ja kaikkia suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita heidän jälkeensä. Tuntuu, että tilanne on aivan päinvastainen: kyse on traditiosta, jossa murtumat eivät voi koskaan olla niin suuria, että kirjailijan pitäisi ikään kuin itsesäätelyn kautta ymmärtää pienentää itsensä näkymättömäksi.

Taivas kattona ja mielikuvitus rajanaan suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus on ponnistanut kaikessa hiljaisuudessa kansainväliseksi myyntimenestykseksi. Samaan aikaan lukeminen ja kirjoittaminen ovat nostaneet profiiliaan lasten ja nuorten harrastuskulttuurien joukossa niin taiteen perusopetuksen kuin kuntien kouluille tuottaman kulttuurikasvatuksenkin sisällä. Aivan erityistä pöhinä on ollut viime vuosina Tampereella: Lastenkirjainstituutti, Sanataideyhdistys Yöstäjä, Kirjalitta, Annikin Runofestivaali, Taidekaari, Laikku ja Rulla...

Kauniissa kivitalossa Puutarhakatu 11:ssa Tampereella toimiva Lastenkirjainstituutin erikoiskirjasto on kenen tahansa lasten- ja nuortenkirjallisuuden ystävän aarreaitta. Kirjaston kokoelmaan kerätään vuosittain kaikki Suomessa ilmestyvät lasten ja nuorten runokirjat, kuvakirjat ja romaanit. Vuosina 1993 - 2007 kirjaston toimintaa tuettiin kampanjalla, jossa 180 yksityistä henkilöä, yhteisöä tai yritystä hankki lapsuutensa rakkaaseen kirjaan kummioikeuden.

Saadessamme vuonna 2001 Tuutikin kanssa lastenkulttuurin valtionpalkinnon koimme, että haluamme jakaa tunnustusta koko sanataiteen kentälle. Ja niin meistä tuli 9.5.2002 Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli 1 - 2 - 3 -kirjan kummeja. Juhlavuoden kunniaksi kävimme 15.5.2018 tervehtimässä kummikirjaamme. Päivä oli Lastenkirjainsituutin 40-vuotissyntymäpäivä. Onnea ja iloa ihanalle Lastenkirjainstituutille!

Vuoden 1983 yhteisniteessä oleva Onnelin ja Annelin talo ilmestyi 1966, Onnelin ja Annelin talvi 1968 ja Onneli, Anneli ja orpolapset 1971. Ajan silmukat pyörivät päässämme, kun istuimme Onnibussissa matkalla takaisin Helsinkiin. Kummikirjallamme on monta ikää: se on yhtä aikaa yli ja alle 50-vuotias, 35-vuotias ja kummiuteemme nähden 16-vuotias. Marjatta oli Onnelin ja Annelin talon ilmestyessä vanhempi kuin me nyt, 46-vuotias. Onneli ja Anneli -sarjan viimeisiä kirjoja Putti ja Pilvilaivat sekä Putti Puuhkajasaarella kirjoittaessaan hän oli jo 70-vuotias.

Jokainen sukupolvi tuntuu ottaneen ja löytäneen Onnelista ja Annelista sen heidän ajalleen tärkeän tason. Juhlavuoden aikana moni 1970-luvun koululainen on pysähtynyt kertomaan, kuinka hän ja hänen paras ystävänsä kuvittelivat olevansa Onneli ja Anneli. Tarinasta kuultaa läpi tyttöjen vapautuminen esiliinoista, kodin piiriin ja äitiyteen kasvattamisesta. Omalle ikäpolvelleni Onnelit ja Annelit ovat useammin se oma, hyvin henkilökohtainen ja voimakas, tärkeä kirja, jonka maailmaan olemme palanneet yhä uudelleen. Vasta aikuisina olemme opiskelupaikkojemme, töidemme tai sattumanvaraisten kohtaamistemme kautta tulleet tietoisiksi toisistamme: Sinäkinkö? Minä myös! Onneli ja Anneli!

Ilokseni olen kuullut, että 2010-luvulle tultaessa Onneli ja Anneli -kirjojen lukijakunta on sukupuolineutralisoitunut. Ajatus siitä, että löytää ystävänsä kanssa maasta kirjekuoren ja ostaa oman talon, kiehtoo yhtä lailla 2010-luvun poikia kuin tyttöjäkin. Onneleita ja Anneleita lukevat niin maahanmuuttajalapset kuin sukupolvien ketjussa Ruusukujalle ohjatut lapset. Ja kuten kuka tahansa muukin 2010-luvun 16-vuotias, on kummikirjamme Onnelin ja Annelin kootut kertomukset matkalla Kiinaan ja Venäjälle.

Kummeina emme tietystikään voi kuin olla ylpeitä ja onnellisia tästä kaikesta!

Outi-Maria Takkinen